sunnuntai 9. helmikuuta 2020

KESKEYTYNYT KESKENMENO RV 9+4

Moni teistä on varmaan huomannutkin, että viimeisen parin kuukauden aikana olen ollut tavallista hiljaisempi sosiaalisen median puolella ja pitänyt taukoa blogista. Keräsin vihdoinkin voimia ja päätin tulla kirjoittaman teille meidän menetyksestä.


Raskausviikolla 10+0 meillä oli varattuna vastaanottoaika neuvolalääkärille. Juuri paria päivää ennen olin yrittänyt kuunnella pienen sykkeitä kotidopplerilla. Koska en saanut niitä kuuluviin, heräsi kova huoli pienestä. Muistan, että Eliania odottaessani sain jo raskausviikolla yhdeksän sykkeet kuuluviin. Toivoin niin käyvän tälläkin kertaa. Kokeilin kaikki mahdolliset keinot joita netistä löysin. Lopputulos kuitenkin oli se ettei mitään kuulunut. Miten olisikaan voinut kuulua, koska vauvamme oli juuri edellisenä päivänä menehtynyt.

Lääkärin vastaanotolla kerroin heti huolestani ja sain vakuutteluja siitä, kuinka näin aikaisilla viikoilla sykkeet eivät välttämättä kotidopplerilla kuulu. Hän kuitenkin lohdutti ja sanoi, että tarkistetaan tilanne ultraäänellä. Tärisin noustessani tutkimuspöydälle ja suljin silmäni. Sekunnit kuluivat todella hitaasti. Toistin mielessäni kerta toisensa jälkeen "Anna sen olla hengissä. Anna sen olla hengissä". Kun pari minuuttia oli kulunut, minun oli jo aivan pakko avata silmäni ja kysyä lääkäriltä oliko meidän pieni vielä elossa. Ennen kuin hän ehti sanomaan sanaakaan näin hänen kasvoiltaan vastauksen. Pienokaisemme oli menehtynyt.

Pian kuulinkin ne sanat "Olen pahoillani, mutta en näe täällä sykettä ja sikiön kasvukin näyttäisi jätättävän muutamalla päivällä". Lääkäri käänsi ruudun minuun päin ja näytti minulle täydellisen pienen enkelini. Hän vastasi kehitykseltään vain muutamaa päivää pienempää, raskausviikkoja 9+4. Viimeksi ultraäänessä hän näytti pieneltä toukalta ja nyt hänellä oli selkeästi pää, vartalo, kädet ja jalat. Hän oli kuin kuka tahansa muu pieni vauva. Täydellinen pieni enkelimme, joka oli kasvattanut siivet ja lentänyt taivaan kotiin. Hän näytti niin rauhalliselta ja nukkuvalta. Samaan aikaan kyyneleet valuivat silmistäni ja tuntui kuin koko maailma romahtaisi ympäriltäni.


Epämääräisesti änkyttäen sain lääkärille kerrottua, että aviomieheni istuu käytävällä odottamassa. Lääkäri kävi pyytämässä hänetkin vastaanottohuoneeseen ja kertoi huonot uutiset. Istuimme alas ja itkin. En osannut ajatella mitään, en sanoa mitään saati kysyä mitään. Sen muistan, että lääkäri oli todella empaattinen ja pahoillaan menetyksestämme. Hän laittoi naistentautien poliklinikalle lähetteen, jossa vielä ultraäänellä varmistettaisiin, että vauva on todella kuollut. Ennen kuin ehdin edes toivoa parasta, lääkäri jo sanoi, ettei tässä tilanteessa enää ole toivoa. Sykettä ei löytynyt ja kasvukin jätättää.

Sain myös kuulla, että poliklinikalta saisin lähetteen kohdun lääkkeelliseen tyhjennykseen. En vielä edes tajunnut mitä tämä tarkoitti. Ymmärsin vain, että vauva jota kohdussani kannoin oli menehtynyt. Se, että joutuisin luopumaan hänestä tuntui tällä hetkellä todella pahalta. Jälkeenpäin olen jäänyt suremaan sitä, etten tajunnut pyytää pienokaisestamme kuvaa muistoksi. Tämä olisi helpottanut surutyön tekemistä myöhemmässä vaiheessa.

Kotiin päästyämme tunsin niin äärettömän suurta surua, etten osannut tehdä mitään moneen päivään. Itkin vain sohvan nurkassa ja mietin miksi juuri meille käy näin? Miksi meidän vauvan täytyi kuolla? Miksi tunnen edelleen kaikki raskausoireet? Miksi en vuoda ollenkaan? Olisiko silti jotain toivoa sille, että lääkäri olisi väärässä? Miten on mahdollista, että alkuraskauden ultraäänessä nähtiin vahvasti sykkivä sydän ja kaiken piti olla juuri eikä melkein kohdallaan onnistuneelle raskaudelle?


.... jatkoa tulee pian lääkkeellisen kohdun tyhjennyksen merkeissä....

Seuraa minua
Instagram: jennajanikaa
Facebook: Suloisia unelmia