lauantai 2. joulukuuta 2017

SYNNYTYS

Meillä oli varattuna aika vauvan painokontrolliin torstaina 2.11.2017. Raskausviikkoja oli kasassa 38+5. Jo aikaisemmin oli ollut puhetta, että tällä käynnillä päätettäisiin mahdollisesta synnytyksen käynnistämisestä. Vauva oli suuri kokoinen ja minulle kehittyi raskausmyrkytys. Vauvan painoarvio oli 4200 grammaa. Lääkäri ilmoitti, että osastolle jäätäisiin ja synnytystä alettaisiin käynnistelemään cytotec lääkkeillä. Lääkettä annettaisiin ensimmäiset kaksi päivää suun kautta ja sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen. Samalla aloitettiin myös verenpainelääkitys. Kohdunsuun tilanne oli kuitenkin niin epäkypsä, että lääkäri kehotti olemaan avoimin mielin ja varautumaan muutaman päivän odotteluun ennen kuin vauva syntyisi. 
Osastolla kävi todella hyvä tuuri. Sain paikan kahden hengen huoneesta, mutta vieruskaverini oli kotilomilla. Sain nauttia hiljaisuudesta ja olla rauhassa. Ville sai luvan olla ilta yhdeksään asti seuranani ja tulla seuraavana aamuna takaisin. Kätilöt kehottivat kävelemään sairaalan käytävillä, jotta saataisiin supistuksia aikaiseksi. Niitä ei kuitenkaan vielä torstain aikana kauheasti tullut. Yötä vasten supistukset kuitenkin kipeytyivät ja sain käydä kuumassa suihkussa helpottamassa oloani. Suihkun jälkeen supistukset loppuivat ja sain yön nukuttua. 

Perjantaina lääkeannosta nostettiin ja sisätutkimuksen yhteydessä huomattiin, ettei tilanne ollut edennyt mihinkään. Päivä meni käytävillä kävellessä ja iltapäivällä supistuksia alkoi tulemaan 5-15 minuutin välein. Ehdin saamaan vielä toisen cytotec lääkkeen ja supistukset voimistuivat ja muuttuivat vain kipeämmiksi. Niitä tuli tässä vaiheessa noin 2-4 minuutin välein. Kätilö halusi laittaa minut käyrille hetkeksi, jotta nähtäisiin miten vauva voi. Vauvan sykkeet kuitenkin laskivat aina supistuksen tullessa ja kätilö päätti konsultoida lääkäriä. Lääkäri halusi siirtää meidät synnytyssaliin, jossa oli mahdollista seurata vauvan sykkeitä tarkemmin paremmilla laitteilla. 

Synnytyssalissa kätilö teki ensimmäisenä sisätutkimuksen. Olin sormelle auki ja kanavaa oli vielä hyvin jäljellä. Sisätutkimuksen yhteydessä menivät lapsivedet. Vauvan päähän laitettiin anturi seuraamaan hänen sykkeitään. Onneksi laite toimi langattomasti ja olin vapaa liikkumaan haluamallani tavalla. Pyysin jumppapallon, sillä sen päällä oli paljon mukavampi istua supistusten tullessa. Kätilö kävi juttelemassa lääkärin kanssa ja takaisin tullessaan ilmoitti, että vauva ei kestä supistuksia. Kanyyli käteen ja suoneen tippumaan supistusten estolääkettä. Tässä vaiheessa sain myös ensimmäisen kipupiikin, jonka avulla sain nukuttua hetken aikaa. Koko ajan oli pelko sektioon joutumisesta. Siitä oli alettu puhumaan jo heti saliin tultuamme. Ville sai jäädä kanssani synnytyssaliin yöksi, ja hänelle tuotiin tyynyä ja peittoa sinne. Onneksi en joutunut olemaan yksin. Olisin varmasti panikoinut vielä enemmän. 

Lauantai aamuna seitsemältä heräsin kipeisiin supistuksiin. Kävelin ympäri salia ja heijasin itseäni jumppapallon päällä. Aamuvuoron kätilö toi minulle aamupalaa, tarkisti kohdunsuun tilanteen, joka ei ollut edennyt minnekään ja ilmoitti, että nyt on saatava synnytys käyntiin. Laitettiin oksitosiinia tippumaan. Ensin aloitettiin pienellä määrällä, jotta nähtiin miten vauva reagoi supistuksiin. Määrää nostettiin pikku hiljaa. Puolen päivän aikoihin ilmoitin doulalle, että nyt olisi hyvä tulla paikalle. Vauva kuulemma syntyisi saman päivän aikana. Samoihin aikoihin sain toisen kipupiikin, jonka avulla sain nukuttua pari tuntia. Heräsin todella kipeisiin supistuksiin ja pääsin Villen avulla istumaan keinutoliin, jossa keinuttelin doulan tuloon saakka. Tässä vaiheessa oloani helpottivat parhaiten tens-laite ja lämpötyynyt.

Kun doula saapui saliin, hän paineli nilkoissani sijaitsevia akupisteitä ja kannusti jaksamaan supistusten tullessa. Supistuksiahan tuli ja ne tuntuivat vain joka kerta kipeämmiltä. Jossain vaiheessa muistan kysyneeni kätilöltä erilaisia vaihtoehtoja kivunlievitykseen ja tässä vaiheessa hän näytti minulle miten ilokaasu toimii. Sen avulla jaksoin hyvin parikin tuntia, kunnes kaasun haju alkoi etomaan enkä enää saanut siitä apua supistuksiin. Myös selässäni oleva tens-laite alkoi tuntumaan inhottavalta ja sammutin sen. Jossain vaiheessa pyysin Villeä irrottamaan sen jopa kokonaan. Makuullaan olo oli tuskaa ja kivut alkoivat olemaan sietämättömät. Pyysin kohdunkaulan puudutetta ja samalla tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Olin 3 cm auki. Jokainen sisätutkimus oli tuskaa. Supistukset sattuivat todella paljon ja puudutteen laitosta ei ollut mitään apua. Jäimme odottelemaan, jos se vaikuttaisi myöhemmin. Ei vaikuttanut. 

Jossain vaiheessa minulle nousi kuume ja otettiin verikokeita. Tulehdusarvot olivat nousseet 80. Sain antibioottia suoneen. Kätilö tuli kertomaan mahdollisesta leikkauksesta. Lääkäri tarkistaisi kohdunsuun tilanteen, ja jos tilanne ei olisi edennyt mihinkään olisi heidän leikattava. Menin paniikkiin ja aloin itkemään hysteerisesti. Tiesin sisälläni, ettei tilanne ollut edennyt mihinkään ja leikkaus olisi edessä. Näinhän siinä sitten kävi. Aukesin noin 3-4 cm, mutta vauva ei ollut laskeutunut. Eikä kuulemma suuren kokonsa takia mahdu tulemaan lantiostani. Tulehdusarvot nousivat kovaa vauhtia. Pyysin hetken aikaa miettiä, mutta sitä en saanut. Leikkaavalla lääkärillä olisi kiire ja sinne olisi mentävä heti. 

Leikkaukseen lähdöstä en juurikaan paljoa muista. Muistan katetrin laiton sattuneen todella paljon, sillä sitä saatiin yrittää useamman kerran. Muistan itkeneeni ja panikoineeni oikein kunnolla. Muistan anelleeni doulan mukaan leikkaukseen tuekseni. Villeä he eivät olisi päästäneet ja leikkaavalääkäri tai anestesialääkäri olisi voinut kieltää myös doulan tulon. Onneksi hän sai tulla. Muistan maanneeni sängyssä ja tärisseeni, kun sänkyä vietiin leikkaussaliin. Muistan nähneeni vihreitä ovia ja tuijottaneeni kattoon. 

Leikkaussalissa leikkaavalääkäri kysyi minulta heti miksi itken. Kerroin hänelle pelkääväni todella paljon. Hän vaikutti mukavalta ja yritti rauhoitella minua. Pian joku toinen todella mukava naislääkäri toi minulle happimaskin ja kehotti hengittämään sinne. Hän otti silmälasini pois. Tässä vaiheessa panikoin kahta kauheammin. En ymmärtänyt miten maskiin hengitetään ja olo rupesi tuntumaan ahdistavalta. En nähnyt juuri mitään ja kerroin, että ilman laseja en näkisi vauvaani. He onneksi lupasivat laittaa lasit päähäni siinä vaiheessa, kun vauva syntyisi. Oikeaan käteeni laitettiin verenpaine mittari ja minut käännettiin kyljelleen. Seuraavana vuorossa oli spinaalipuudutuksen laitto. Anestesialääkäri joutui pistämään minua selkärankaan kolme kertaa ennen kuin puudutteen laitto onnistui. Puudutteen laiton jälkeen muistan, kuinka paniikissa olin, kun varpaani heiluivat. Kysyinkin joltain kuuluuko varpaiden heilua, olenhan varmasti puutunut myös sisältä. Puudutuksen tehoa testattiin ruiskuttamalla vatsalleni kylmää vettä. Tätäkin varmistelin pitkän aikaa. Pelkäsin todella paljon, että tunnen leikkauksen. Ennen aloitusta anestesialääkäri pyysi minua kertomaan heti, jos tunnen jossain jotain normaalista poikkeavaa. 

Leikkauksen alettua vain itkin. Pelkäsin koko ajan. Vauva syntyi 19:14. Kuulin heti hänen itkunsa ja lääkärit kertoivat, että poika oli syntynyt. Vauva pissasi lääkäreiden päälle ja kakkasi kätilön päälle. Hänet tuotiin minulle näytille ja sain hänet hetkeksi rinnalleni. Oli hetki, kun unohdin olevani leikkauspöydällä vatsa auki. Itkin ja tuijotin vain pientä poikaani. Sain toisen käteni vapaaksi, jotta pääsin silittämään hänen päätään ja koskemaan häneen. Hän oli täydellinen ja heti niin rakas. Sain viettää vauvan kanssa noin 10 minuuttia, kunnes kätilö lähti viemään vauvaa Villen luo synnytyssaliin. Minä jäin leikkauspöydälle parsittavaksi. 

Vauvan pois vienti tuntui todella pahalta. Olisin halunnut olla hänen kanssaan pidempään. Sen pienen ihmeen, jota olin odottanut vuosia, ja jota olin kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta. Pian muistin olevani leikkaussalissa ja juttelin doulan kanssa kaikenlaista, jotta pysyisin edes hetken rauhallisena. Jossain vaiheessa kätilö soitti vauvan syntymämitat leikkaussaliin ja ne kerrottiin minulle. 4215 grammaa, 53 cm ja pään ympärys 39 cm. Yht'äkkiä aloin tärisemään todella kovin. Olin ihan jäässä! Sain päälleni lämpöpeiton, josta ei juurikaan ollut apua. Tärisin pitkän aikaa, ja myöhemmin selvisi, että tulehdusarvot olivat nousseet reiluun 300 ja kuume todella korkealle. Syyksi selvisi lapsivesikalvojen ja istukan tulehdus. 

Leikkauksesta seuraava muistikuva on synnytyssalissa, jossa näin vauvan Villen sylissä. Pakko myöntää, mutta ensimmäinen tunne Villen nähdessäni oli viha. Olin vihainen siitä, että olin saanut kokea juuri jotain aivan kamalaa eikä hän ollut edes tukenani. Olin vihainen siitä, että hänen ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin odottaa vauvaa ja sai viettää hänen kanssaan heti enemmän aikaa. Minähän sain hänet vain hetkeksi. Synnytyssaliin meille tuotiin juotavaa ja Villelle ja doulalle syötävää. Ainoa asia, mitä itse halusin oli kylmä vesi jäillä! 
Vajaa pari tuntia vietettiin synnytyssalissa vauvan kanssa. Minäkin sain hänet syliini uudelleen ja ihmettelin vain hänen täydellisyyttään. Kätilö tajusi jossain vaiheessa mitata vauvan verensokerit. Laite huusi erroria. Hän yritti uudelleen ja sama tulos. Vauva vietiin todella nopeasti vastasyntyneiden teho-osastolle. Kätilö jätti meidät odottamaan lisätietoja ja siirtoa osastolle. Tunti meni ennen kuin joku tuli kertomaan vauvan sokereiden olleen niin matalat, että hän oli shokissa. Tunnin päästä teholle pääsystä sokerit oli saatu nousemaan 1.1. Huoli pienestä oli suuri. Ihmettelin suuresti, ettei vauvan verensokereita oltu mitattu aiemmin. Vähän ennen puolta yötä yöhoitaja tuli ja siirsi meidät synnyttäneiden osastolle perhehuoneeseen. Osastolla sain antibiootteja suoraan suoneen ja jäin pohtimaan kaikkea viime päivinä kokemaani. Tuntui tyhjältä. Vauva ei ollut enää masussa, mutta ei myöskään vieressä. Vaikka olin todella väsynyt, nukkumisesta ei tullut juuri mitään. Odotin vain aamua ja vauvan näkemistä. 
 
Siitä, mitä kaikkea olemme tämän jälkeen kokeneet tulen kirjoittamaan vielä erikseen. Jos, teistä lukijoista löytyy joku, joka on kokenut huonon synnytyskokemuksen, kuulisin mielelläni kokemuksianne. Tuntuu, että tämän asian kanssa on todella yksin ja vertaistukea on ollut vaikea löytää. 

Kokemuksia saa laittaa joko kommenttikenttään tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen yksipienielefantti@gmail.com

Seuraa minua
Instagram: jennajanikaa
Snapchat: jennajanikaaa
Facebook: Suloisia unelmia

19 kommenttia:

  1. Olipas hurja kokemus! :o Kovasti ihmettelen, miksei sokeriarvoja mitattu jo pian syntymän jälkeen. Tayssissa mitattiin muistaakseni meidän kaikilta sokerit aika pian, vaikkei mitään varsinaista syytäkään sille ollut (ei raskausdiabetesta tms.) Mulle jäi keskimmäisen hätäsektion jälkeen sellanen tyhjä olo muutamaksi viikoksi, mutta se kyllä helpotti sitten pikkuhiljaa. Vauva ja äidinrakkaus on onneksi useimmiten sellaisia elämän täyttäviä asioita, että kaikki ikävät muistot haalenee <3. Kannattaa tietysti tulevaisuutta ajatellen jutella näistä ammattilaisten kanssa, ettei jää mitään hampaankoloon.
    Paljon onnea terveestä pienestä pojasta ja tsemppiä toipumiseen. Ja nauti joka hetkestä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota sokeriarvojen myöhäistä mittaamista mekin olemme miettineet. Neuvolassa koko raskauden puhuttiin, että vauvan sokerit tullaan mittaamaan heti syntymän jälkeen. Taitaa tuo tyhjä olo olla siis melko normaali tunne. Onneksi se meni kuitenkin ohi. Minulla helpotti kolmen päivän jälkeen, kun sain vauvan viereeni.
      Sairaalassa onneksi tarjosivat jo heti keskustelu apua. Pääsin käymään tapahtumia läpi kätilön, leikanneen lääkärin, hoitajien ja sairaala psykologin kanssa. Kehottivat myös ottamaan asian neuvolassa puheeksi ja pyytämään apua asiaan. :) Tietenkin sairaalassa keskusteltiin enemmän niistä positiivisista asioista ja mietittiin miten seuraavassa mahdollisessa raskaudessa toimitaan. Se omien ajatusten purkaminen jäi melko vähään ja toivon, että jossain vaiheessa pääsen puhumaan jonkun psykologin kanssa asiasta paremmin ja perinpohjaisesti.

      Kiitos. <3 Kyllä tuo pieni mies on kaiken tämän arvoinen <3

      Poista
  2. Täytyy myöntää, että et ole ollut mikään suosikki-bloggaajani näiden sun pakonomaisten "kenen miehen kanssa tahansa" vauvanteko juttujen takia. Mutta surullisen kuuloista, että synnytys oli noin vaikea. Toivon, että pyydät apua joko neuvolasta tai synnytyssairaalasta, että pääsisit keskustelemaan asiasta. Muuten et ole tämänkään Villen kanssa enää yhdessä, kun vuosi vaihtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ymmärrä tätä ajatustasi. Enpä usko, että kenenkään kumppani hylkää toista silloin, kun on vaikeaa jonkun asian takia. Etenkin jos toista oikeasti rakastaa. Mutta kyllä, olen päässyt puhumaan asiasta sairaalassa ollessamme ja pääsen nyt myös neuvolan kautta purkamaan tunteitani synnytyksestä.

      Poista
  3. Esikoiseni synnytys päätyi pitkittyneenä lopulta vauvan väsymiseen ja sydänäänien katoamiseen. Tyttö syntyi hätäsektiolla elottomana, mutta lievästä hapenpuutteesta huolimatta oli sinnikäs, eikä lopulta viettänyt aikaa lastenosaston seurannassakaan kuin vuorokauden ajan. Itse olin ihan rikki. Alatiesynnytys käynnistettiin lapsiveden menon vuoksi ja oksitosiini tipassa kovissa kivuissa vierähti reipas vuorokausi. Lopulta minut nukutettiin hätäsektioon. Huoli vauvasta oli myös suuri. Sektio itsessään meni hyvin samoin toipuminen. Ajatuksia synnytyksestä purin sairaaalassa lääkärin ja kätilön kanssa sekä myöhemmin psykologilla. Puhuminen auttoi. Kuopuksen raskausaikana traumaattista synnytystä puitiin pelkopolilla ja myös hoitovirhe (oksitosiinia käytettiin

    VastaaPoista
  4. Kommentti karkasi... siis oksitosiinia käytettiin liian paljon, joka uuvutti vauvan) saimme paljon vastauksia tuolta pelkopolilta, eihän ne asiaa muuttanut, mutta ehkä helpotti fiilistä kuopuksen syntymään, joka tapahtui suunnitellulla sektiolla. Vinkkinä toipumiseen; puhu ja pura tuntojasi! Facebookissa myös suljettu ryhmä synnytystraumasta, jos kiinnostaa kohtalotoverit.
    Kaikesta huolimatta, onnea vauvasta ja nauttikaa hänestä ��

    -johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi kuitenkin päättyi hyvin. <3 Kamalaa, että jouduit kokemaan noin kamalan synnytyksen. :( Onneksi pääsit kuitenkin puhumaan synnytyksestä lääkärin ja kätilön kanssa ja sait asiaa puitua vielä kuopuksen raskausaikana. Minullekin puhuttiin, että toisen raskauden aikana pääsisin pelkopolille keskustelemaan synnytyksestä. Kai teitte tuosta hoitovirheestä valituksen? Kiitos vinkistä, täytyykin laittaa liittymiskutsua tuonne ryhmään! Sieltä saisi varmasti vertaistukea.
      Kiitos <3

      Poista
  5. Laitoin sähköpostia! :)

    Jonna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyykin kurkata, onko se hukkunut roskapostikansioon ja vastata! :)

      Poista
  6. Heippa! Kuopukseni syntyi 54 tunnin jälkeen keisarileikkauksella, ja minulle traumaattisimpia olivat viimeiset 8 tuntia ennen leikkausta, kun kipulääkkeet eivät tehonneet enää kunnolla, mutta lukuisista pyynnöistäni huolimatta ei päätetty leikata. Lopulta homma meni kiireiseksi sektioksi, kun vauvan sydänäänet heikkenivät. Hänellä oli myös hapenpuute, joka onneksi korjaantui nopeasti. Syntymän hetkessä olin kai niin väsynyt ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena, etten osannut panikoida. Jälkeenpäin tulivat pettymys ja suuttumus. Nyt, kun kuopuskin on kohta 1,5-vuotias, olen selvinnyt traumasta aika hyvin =) Onnea vauvasta! Alku ensimmäisen lapsen kanssa on hämmentävää aikaa, jolloin pinnassa ovat monenlaiset tunteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa harmi, että sinunkin synnytyksesi päättyi keisarileikkaukseen. Itsekin muistan, että hetket ennen leikkausta olivat kipeimmät, kun mistään ei ollut apua. Onneksi lapsi on kuitenkin terve ja hyvin voiva hapenpuutteesta huolimatta. <3 Miten pääsit traumasta yli? Kiitos paljon <3

      Poista
  7. Hurjan kuuloinen synnytys kertomus mutta onneksi kaikki nyt hyvin ja ihana vauva arki on päässyt alkuun <3 Itsellä neljä lasta ja jokainen ollut erilainen synnytys. Ensimmäinen nopein vaikka yleensä hitain. Viimeinen hitain =O Toivottavasti saat kunnolla juteltua ja ei jää kaivamaan, jokainen synnytys menee erilailla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja vauva on terve. <3 Onneksi jokainen synnytys on erilainen, sillä tuota en kyllä halua uudelleen kokea! Hauskasti sinulla mennyt, kun ensimmäinen ollut nopein ja viimeinen hitain. :) Pääasia että jokainen synnytys on ollut mukava kokemus. <3 Olen päässyt nyt aloittamaan asian läpi käynnin psykologin kanssa. :) Uskon, että siitä on varmasti apua.

      Poista
  8. Täällä myös sektion kokenut x 2! Itse olin vain todella helpottunut että onneksi mies sai olla vauvan kanssa silloin kun itse en siihen pystynyt leikkauksen yms takia.
    Mieluummin vauvan isä kun vieras hoitaja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, mieluummin isä kuin hoitaja. :)

      Poista
  9. Minun synnytys käynnistyi normaalisti supistuksilla yöllä kotona. Kärvistelin niiden kanssa siitä yö yhdestä seuraavaan iltakahdeksaan. Sitten synnärillä käyrillä näkyi sykkeiden laskut. En siis tiedä onko kokoajan ollut vauvalla ahdinkoa mahassa mutta kuitenkin. Siellä sitten päätettiin siirrosta synnytyssaliin missä rikottiin kalvot ja laitetiin anturi lapsen päähän. Ainoastaan vasemmalla kyljellä sykkeet oli suht hyvät, mitä nyt monttuilivat supistuksissa. Kivut oli hirveät, supistelin 2 min välein ja kestot oli yli minuutin. Sain epiduraalin. Pian sen laiton jälkeen ryntäsi porukkaa saliin, sisätutkimus, vaivaiset 3 cm, päätös kiireellisestä sektiosta. Mies ei päässyt mukaan ja ihan samanlain kuin sinä, panikoin että tunnen kaiken. Ne teki monta testiä kun vaadin. Vauva oli pieni mutta voi hyvin. Alkoi huutamaan samantien. Mulle jäi traumat. Mitään en tule toivotussa seuraavassa raskaudessa niin paljon pelkäämään kuin uutta sektiota. Yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää, että jouduit sektioon yksin. Minäkin olisin halunnut mieheni sinne tuekseni, mutta onneksi sentään doula pääsi. Oletko päässyt käymään asiaa läpi? Onneksi leikkaava lääkäri on suostuvainen testaamaan moneen kertaan sen, ettei varmasti tunne mitään. Tiedän tuon pelon. Itsekin seuraavan raskauden suhteen pelkään eniten uutta sektiota.

      Poista
    2. No se lääkäri eikä se kätilö tullut koskaan juttelemaan asiasta mun kanssa. Juttelin sitten osaston kätilöiden kanssa mut kyllä siitä vaan trauma jäi siitä huolimatta. Poika on jo 1,5 vuotias ja edelleen muistan sen paniikin. Ainoa lohtu itse tilanteessa oli anestesialääkäri tai mikä olikaan joka jutteli mulle kokoajan. Mutta kyllä sitä varmaan pitää vaatia että pääsee juttelemaan. Itse kun toivon uutta raskautta niin varmaan pelkopolille pyydän lähetteen. Sykkeet laski meillä kun oli lyhyt nuora ja kaulan ympärillä. Olen kiitollinen terveestä lapsesta kyllä mutta kokemus oli turhan hurja.

      Poista
    3. Ikävää :( Onneksi pääsit kuitenkin juttelemaan osastolla kätilöiden kanssa. Se paniikki on minullakin vahvasti mielessä. Se oli vain jotain niin kamalaa. Ihana kuulla, että edes anestesialääkäri oli tukenasi ja jutteli kanssasi. Siitä on varmasti vähän ollut apua. Ilman muuta kannattaa vaatia päästä keskustelemaan asiasta. Kyllä me selviämme tästä vielä!

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥