lauantai 30. joulukuuta 2017

VAUVAN ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Vauva ehti olla kanssamme melkein pari tuntia synnytyssalissa, ennen kuin kätilö tajusi mitata hänen verensokerinsa. Mittari näytti erroria. Hän yritti uudelleen. Sama toistui. Vauva vietiin kiireellä vastasyntyneiden teho-osastolle ja me jäimme odottamaan lisätietoja. 

Tunti meni ennen kuin joku tuli kertomaan lisää. Olimme koko tämän ajan kahdestaan, eikä kukaan tullut sanomaan mitään. Pelotti ja huoli pienestä oli suuri. Tuntui kuin meidät olisi unohdettu. En osannut oikein keskittyä mihinkään ja lopulta aloin olemaan jo hieman kärsimätönkin. Jossain vaiheessa yöhoitaja tuli kertomaan, että meidät siirrettäisiin synnyttäneiden osastolle perhehuoneeseen ja pääsisin vauvaa katsomaan heti aamupäivällä, kun oma vointini sallii sen. Ville olisi päässyt heti aamulla herättyään katsomaan pikkuista, mutta halusi odottaa minuakin ja mennä yhdessä. Osastolle siirtyessämme hoitaja kertoi meille, että vauva oli mennyt shokkiin. Hänen verensokerinsa olivat nousseet tunnin kuluttua vastasyntyneiden teholle pääsystä 1.1. Verensokerit olivat siis olleet todella alhaiset. Paljon myös jätettiin kertomatta. Jälkeenpäin luin vauvan potilastiedoista, että hän oli teholle tullessaan mennyt veltoksi.
Aamulla Ville työnsi minut pyörätuolissa vastasyntyneiden teholle ja pääsin näkemään vauvani. Hoitajat olivat juuri vaihtamassa hänelle vaippaa. Sen jälkeen pääsin syöttämään hänet ensimmäistä kertaa. Voi kuinka pieni ja suloinen hän oli. <3 Hänellä oli kanyyli kädessään, ja meitä ohjeistettiin varomaan sitä, jottei pientä tarvitsisi kiusata ja laittaa kanyylia uudelleen. Alkuun hän imi pullosta vain 40 milliä, mutta määrää lähdettiin melko pian nostamaan. Syönnin jälkeen hän sai suuhunsa sokeritahnaa. Tahna oli todella makeaa ja pieni ei pitänyt sen mausta yhtään. Irvisteli vain.

Ensimmäisenä päivänä minä pääsin käymään vauvan luona sekä aamulla että illalla. Ville kävi muina aikoina opettelemassa vaipan vaihtoa, hoitamista ja syöttämistä. Onneksi vauvan ei tarvinnut olla pitkiä aikoja yksin. Itse makasin osastolla kuumeisena synnytyksessä saamani tulehduksen takia. Myös sektion aiheuttamat kivut olivat kovia.
Toisen päivän aamuna lastenlääkäri tuli luoksemme osastolle kertomaan vauvan voinnista. Verensokerit olivat lähteneet nousemaan hyvin ja mitään muuta "vikaa" vauvasta ei löytynyt. Vauva voisi päästä jo seuraavana päivänä luoksemme synnyttäneiden osastolle, jos mitään takapakkia ei tulisi. Olin todella onnellinen hyvistä uutisista ja helpottunut kuullessani vauvan voivan hyvin! Lääkärin lähtiessä myös Ville lähti teholle vauvaa hoitamaan. Itse jäin odottamaan seuraavaa antibiootti tiputusta. Toisena päivänä pääsin jo kolme kertaa käymään vauvan luona ja osallistumaan hänen hoitoonsa. Joka kerta jäädessäni yksin huoneeseemme ja Villen lähtiessä vauvan luo, tunsin olevani huono äiti. Makasin itse avuttomana sängyssä tipassa samalla, kun tuntemattomat ihmiset hoitivat minun lastani. Erossa oleminen tuntui todella pahalta. Olisin halunnut olla koko ajan vauvan luona ja hoitaa häntä.

Kolmantena aamuna menimme molemmat vastasyntyneiden teho-osastolle, jossa lastenlääkäri oli juuri tekemässä kotiinlähtö tarkastusta vauvallemme. Meillehän tämä ei vielä tarkoittanut kotiin lähtöä, sillä oma vointini oli huono. Mutta kuulimme kuitenkin hyviä uutisia. Verensokerit eivät olleet kertaakaan yön aikana laskeneet sallittujen rajojen alapuolelle, joten pieni pääsisi luoksemme. Sitä ennen Ville sai kylvettää hänet ja minä pääsin pukemaan hänelle vaatteita. Voi kuinka toinen oli niin pieni ja heiveröinen. Kauaa, en jaksanut seisoa hoitopöydän edessä, joten Ville sai pukea hänet loppuun. Pääasia oli, että sain edes vähän hoitaa häntä. Sillä välin, kun minä hoidin paperitöitä, Ville syötti pienen. Saimme vauvalle virallisen henkilötunnuksen ja allekirjoitin muutaman virallisen paperin.
Synnyttäneiden osastolle päästyämme, saimme ohjeet vauvan jatkohoidosta. Seuraavalla kolmella ruokailulla hänen verensokerinsa mitattaisiin ja hän saisi sokeritahnaa suuhunsa. Onneksi sokereissa ei tapahtunut laskuja ja tahnastakin päästiin jo neljäntenä päivänä eroon!

Vauvan ollessa viiden vuorokauden ikäinen, hän rupesi kellastumaan. Reiluksi vuorokaudeksi hän joutui sinivalohoitoon. Onneksi sairaalassa oli käytössä sellainen laite, jonka sai laittaa vauvan omaan sänkyyn ja näin vauva pysyi kanssamme samassa huoneessa. Vauvaa pystyi myös syöttämään ja pitämään sylissä laitteesta huolimatta. Onneksi keltaisuus alkoi häviämään ja arvot olivat jo seuraavana päivänä normaalit. Enää kotiutumisemme oli kiinni minun voinnistani.

Seuraa minua
Instagram: jennajanikaa
Snapchat: jennajanikaaa
Facebook: Suloisia unelmia

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

VAUVA BLOGISSA JA SOSIAALISESSA MEDIASSA

 Olen viisi vuotta kirjoittanut blogia elämästäni. Vauvakuume, yritys, lapsettomuus ja lopulta myös raskaus ovat olleet todella iso osa sitä. Olen jakanut teille paljon henkilökohtaisia asioita itsestäni ja elämästäni noilta ajoilta. Harmittaa, että raskausaikana blogin pitäminen jäi vähemmälle. Kaikki energia meni itsestä huolehtimiseen ja pakollisiin asioihin. Nyt vauvan syntymän jälkeen kaikki aika on mennyt uuteen tulokkaaseen tutustuessa, häntä hoitaessa ja itseä parannellessa. Nyt arki alkaa kuitenkin vähän tasoittumaan ja aikaa löytyy muuhunkin. Elämäämme on alkanut muodostumaan selviä rytmejä. :)
Jo raskausaikana pohdin paljon vauvaa ja hänen näkyvyyttään blogissa ja sosiaalisessa mediassa. Totta kai hän tulee olemaan, ja on jo nyt iso tai oikeastaan suurin osa elämääni. Mielessäni pyörii kysymys siitä millaisia kuvia ja asioita haluan hänestä jakaa.

 Kuvien suhteen olemme käyneet Villen kanssa useammankin keskustelun. Raskauden alussa mietin jopa vaihtoehtoa, ettei vauvasta tulla julkaisemaan yhtään kasvokuvaa. Loppuraskaudessa kuitenkin ajatus alkoi muuttumaan. Ville minulle kerran sanoikin, että miten voisin jakaa teille elämäämme, jos en jakaisia asioita myös vauvastamme. Blogi on kuitenkin minulle tärkeä ja nautin sen pitämisestä. Vauvan kuvien julkaisussa pätee sama ajatus, kuin omienkin. Kuvien on oltava hänelle eduksi. Hän ei saa joutua häpeämään niitä vanhempana. Niissä ei esiinnytä vaippasiltaan saati ilman vaippaa ja kasvot eivät ole sotkuiset. Täytyy muistaa miettiä jokaisen kuvan kohdalla, haluaisinko itsestäni jaettavan sellaista kuvaa. Todennäköisesti julkaisemani kuvat voivat tulla vastaan pienen ollessa vanhempi. Uskon vahvasti, että siistit ja asialliset kuvat hänestä eivät vahingoita häntä mitenkään.

Sama pätee myös siihen mitä hänestä kirjoitan. Kuten moni muukin perhebloggaaja, olen päättänyt, että mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä pienempi hänen osuutensa blogissa tulee olemaan. Sitä minkä ikäisestä lähtien hänen osuutensa blogissa tulee pienenemään täytyy miettiä myöhemmin. Vielä se ei ole hetkeen ajankohtaista. 

Kuinka paljon sinun lapsesi esiintyy sosiaalisessa mediassa? 

 Tähän väliin taas muistuttelen teitä, että meidän elämää pääsee seuraamaan myös snapchatin kautta, jota päivitän aktiivisesti.  Nimimerkki on jennajanikaaa.

Seuraa minua
Instagram: jennajanikaa
Snapchat: jennajanikaaa
Facebook: Suloisia unelmia

lauantai 2. joulukuuta 2017

SYNNYTYS

Meillä oli varattuna aika vauvan painokontrolliin torstaina 2.11.2017. Raskausviikkoja oli kasassa 38+5. Jo aikaisemmin oli ollut puhetta, että tällä käynnillä päätettäisiin mahdollisesta synnytyksen käynnistämisestä. Vauva oli suuri kokoinen ja minulle kehittyi raskausmyrkytys. Vauvan painoarvio oli 4200 grammaa. Lääkäri ilmoitti, että osastolle jäätäisiin ja synnytystä alettaisiin käynnistelemään cytotec lääkkeillä. Lääkettä annettaisiin ensimmäiset kaksi päivää suun kautta ja sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen. Samalla aloitettiin myös verenpainelääkitys. Kohdunsuun tilanne oli kuitenkin niin epäkypsä, että lääkäri kehotti olemaan avoimin mielin ja varautumaan muutaman päivän odotteluun ennen kuin vauva syntyisi. 
Osastolla kävi todella hyvä tuuri. Sain paikan kahden hengen huoneesta, mutta vieruskaverini oli kotilomilla. Sain nauttia hiljaisuudesta ja olla rauhassa. Ville sai luvan olla ilta yhdeksään asti seuranani ja tulla seuraavana aamuna takaisin. Kätilöt kehottivat kävelemään sairaalan käytävillä, jotta saataisiin supistuksia aikaiseksi. Niitä ei kuitenkaan vielä torstain aikana kauheasti tullut. Yötä vasten supistukset kuitenkin kipeytyivät ja sain käydä kuumassa suihkussa helpottamassa oloani. Suihkun jälkeen supistukset loppuivat ja sain yön nukuttua. 

Perjantaina lääkeannosta nostettiin ja sisätutkimuksen yhteydessä huomattiin, ettei tilanne ollut edennyt mihinkään. Päivä meni käytävillä kävellessä ja iltapäivällä supistuksia alkoi tulemaan 5-15 minuutin välein. Ehdin saamaan vielä toisen cytotec lääkkeen ja supistukset voimistuivat ja muuttuivat vain kipeämmiksi. Niitä tuli tässä vaiheessa noin 2-4 minuutin välein. Kätilö halusi laittaa minut käyrille hetkeksi, jotta nähtäisiin miten vauva voi. Vauvan sykkeet kuitenkin laskivat aina supistuksen tullessa ja kätilö päätti konsultoida lääkäriä. Lääkäri halusi siirtää meidät synnytyssaliin, jossa oli mahdollista seurata vauvan sykkeitä tarkemmin paremmilla laitteilla. 

Synnytyssalissa kätilö teki ensimmäisenä sisätutkimuksen. Olin sormelle auki ja kanavaa oli vielä hyvin jäljellä. Sisätutkimuksen yhteydessä menivät lapsivedet. Vauvan päähän laitettiin anturi seuraamaan hänen sykkeitään. Onneksi laite toimi langattomasti ja olin vapaa liikkumaan haluamallani tavalla. Pyysin jumppapallon, sillä sen päällä oli paljon mukavampi istua supistusten tullessa. Kätilö kävi juttelemassa lääkärin kanssa ja takaisin tullessaan ilmoitti, että vauva ei kestä supistuksia. Kanyyli käteen ja suoneen tippumaan supistusten estolääkettä. Tässä vaiheessa sain myös ensimmäisen kipupiikin, jonka avulla sain nukuttua hetken aikaa. Koko ajan oli pelko sektioon joutumisesta. Siitä oli alettu puhumaan jo heti saliin tultuamme. Ville sai jäädä kanssani synnytyssaliin yöksi, ja hänelle tuotiin tyynyä ja peittoa sinne. Onneksi en joutunut olemaan yksin. Olisin varmasti panikoinut vielä enemmän. 

Lauantai aamuna seitsemältä heräsin kipeisiin supistuksiin. Kävelin ympäri salia ja heijasin itseäni jumppapallon päällä. Aamuvuoron kätilö toi minulle aamupalaa, tarkisti kohdunsuun tilanteen, joka ei ollut edennyt minnekään ja ilmoitti, että nyt on saatava synnytys käyntiin. Laitettiin oksitosiinia tippumaan. Ensin aloitettiin pienellä määrällä, jotta nähtiin miten vauva reagoi supistuksiin. Määrää nostettiin pikku hiljaa. Puolen päivän aikoihin ilmoitin doulalle, että nyt olisi hyvä tulla paikalle. Vauva kuulemma syntyisi saman päivän aikana. Samoihin aikoihin sain toisen kipupiikin, jonka avulla sain nukuttua pari tuntia. Heräsin todella kipeisiin supistuksiin ja pääsin Villen avulla istumaan keinutoliin, jossa keinuttelin doulan tuloon saakka. Tässä vaiheessa oloani helpottivat parhaiten tens-laite ja lämpötyynyt.

Kun doula saapui saliin, hän paineli nilkoissani sijaitsevia akupisteitä ja kannusti jaksamaan supistusten tullessa. Supistuksiahan tuli ja ne tuntuivat vain joka kerta kipeämmiltä. Jossain vaiheessa muistan kysyneeni kätilöltä erilaisia vaihtoehtoja kivunlievitykseen ja tässä vaiheessa hän näytti minulle miten ilokaasu toimii. Sen avulla jaksoin hyvin parikin tuntia, kunnes kaasun haju alkoi etomaan enkä enää saanut siitä apua supistuksiin. Myös selässäni oleva tens-laite alkoi tuntumaan inhottavalta ja sammutin sen. Jossain vaiheessa pyysin Villeä irrottamaan sen jopa kokonaan. Makuullaan olo oli tuskaa ja kivut alkoivat olemaan sietämättömät. Pyysin kohdunkaulan puudutetta ja samalla tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Olin 3 cm auki. Jokainen sisätutkimus oli tuskaa. Supistukset sattuivat todella paljon ja puudutteen laitosta ei ollut mitään apua. Jäimme odottelemaan, jos se vaikuttaisi myöhemmin. Ei vaikuttanut. 

Jossain vaiheessa minulle nousi kuume ja otettiin verikokeita. Tulehdusarvot olivat nousseet 80. Sain antibioottia suoneen. Kätilö tuli kertomaan mahdollisesta leikkauksesta. Lääkäri tarkistaisi kohdunsuun tilanteen, ja jos tilanne ei olisi edennyt mihinkään olisi heidän leikattava. Menin paniikkiin ja aloin itkemään hysteerisesti. Tiesin sisälläni, ettei tilanne ollut edennyt mihinkään ja leikkaus olisi edessä. Näinhän siinä sitten kävi. Aukesin noin 3-4 cm, mutta vauva ei ollut laskeutunut. Eikä kuulemma suuren kokonsa takia mahdu tulemaan lantiostani. Tulehdusarvot nousivat kovaa vauhtia. Pyysin hetken aikaa miettiä, mutta sitä en saanut. Leikkaavalla lääkärillä olisi kiire ja sinne olisi mentävä heti. 

Leikkaukseen lähdöstä en juurikaan paljoa muista. Muistan katetrin laiton sattuneen todella paljon, sillä sitä saatiin yrittää useamman kerran. Muistan itkeneeni ja panikoineeni oikein kunnolla. Muistan anelleeni doulan mukaan leikkaukseen tuekseni. Villeä he eivät olisi päästäneet ja leikkaavalääkäri tai anestesialääkäri olisi voinut kieltää myös doulan tulon. Onneksi hän sai tulla. Muistan maanneeni sängyssä ja tärisseeni, kun sänkyä vietiin leikkaussaliin. Muistan nähneeni vihreitä ovia ja tuijottaneeni kattoon. 

Leikkaussalissa leikkaavalääkäri kysyi minulta heti miksi itken. Kerroin hänelle pelkääväni todella paljon. Hän vaikutti mukavalta ja yritti rauhoitella minua. Pian joku toinen todella mukava naislääkäri toi minulle happimaskin ja kehotti hengittämään sinne. Hän otti silmälasini pois. Tässä vaiheessa panikoin kahta kauheammin. En ymmärtänyt miten maskiin hengitetään ja olo rupesi tuntumaan ahdistavalta. En nähnyt juuri mitään ja kerroin, että ilman laseja en näkisi vauvaani. He onneksi lupasivat laittaa lasit päähäni siinä vaiheessa, kun vauva syntyisi. Oikeaan käteeni laitettiin verenpaine mittari ja minut käännettiin kyljelleen. Seuraavana vuorossa oli spinaalipuudutuksen laitto. Anestesialääkäri joutui pistämään minua selkärankaan kolme kertaa ennen kuin puudutteen laitto onnistui. Puudutteen laiton jälkeen muistan, kuinka paniikissa olin, kun varpaani heiluivat. Kysyinkin joltain kuuluuko varpaiden heilua, olenhan varmasti puutunut myös sisältä. Puudutuksen tehoa testattiin ruiskuttamalla vatsalleni kylmää vettä. Tätäkin varmistelin pitkän aikaa. Pelkäsin todella paljon, että tunnen leikkauksen. Ennen aloitusta anestesialääkäri pyysi minua kertomaan heti, jos tunnen jossain jotain normaalista poikkeavaa. 

Leikkauksen alettua vain itkin. Pelkäsin koko ajan. Vauva syntyi 19:14. Kuulin heti hänen itkunsa ja lääkärit kertoivat, että poika oli syntynyt. Vauva pissasi lääkäreiden päälle ja kakkasi kätilön päälle. Hänet tuotiin minulle näytille ja sain hänet hetkeksi rinnalleni. Oli hetki, kun unohdin olevani leikkauspöydällä vatsa auki. Itkin ja tuijotin vain pientä poikaani. Sain toisen käteni vapaaksi, jotta pääsin silittämään hänen päätään ja koskemaan häneen. Hän oli täydellinen ja heti niin rakas. Sain viettää vauvan kanssa noin 10 minuuttia, kunnes kätilö lähti viemään vauvaa Villen luo synnytyssaliin. Minä jäin leikkauspöydälle parsittavaksi. 

Vauvan pois vienti tuntui todella pahalta. Olisin halunnut olla hänen kanssaan pidempään. Sen pienen ihmeen, jota olin odottanut vuosia, ja jota olin kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta. Pian muistin olevani leikkaussalissa ja juttelin doulan kanssa kaikenlaista, jotta pysyisin edes hetken rauhallisena. Jossain vaiheessa kätilö soitti vauvan syntymämitat leikkaussaliin ja ne kerrottiin minulle. 4215 grammaa, 53 cm ja pään ympärys 39 cm. Yht'äkkiä aloin tärisemään todella kovin. Olin ihan jäässä! Sain päälleni lämpöpeiton, josta ei juurikaan ollut apua. Tärisin pitkän aikaa, ja myöhemmin selvisi, että tulehdusarvot olivat nousseet reiluun 300 ja kuume todella korkealle. Syyksi selvisi lapsivesikalvojen ja istukan tulehdus. 

Leikkauksesta seuraava muistikuva on synnytyssalissa, jossa näin vauvan Villen sylissä. Pakko myöntää, mutta ensimmäinen tunne Villen nähdessäni oli viha. Olin vihainen siitä, että olin saanut kokea juuri jotain aivan kamalaa eikä hän ollut edes tukenani. Olin vihainen siitä, että hänen ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin odottaa vauvaa ja sai viettää hänen kanssaan heti enemmän aikaa. Minähän sain hänet vain hetkeksi. Synnytyssaliin meille tuotiin juotavaa ja Villelle ja doulalle syötävää. Ainoa asia, mitä itse halusin oli kylmä vesi jäillä! 
Vajaa pari tuntia vietettiin synnytyssalissa vauvan kanssa. Minäkin sain hänet syliini uudelleen ja ihmettelin vain hänen täydellisyyttään. Kätilö tajusi jossain vaiheessa mitata vauvan verensokerit. Laite huusi erroria. Hän yritti uudelleen ja sama tulos. Vauva vietiin todella nopeasti vastasyntyneiden teho-osastolle. Kätilö jätti meidät odottamaan lisätietoja ja siirtoa osastolle. Tunti meni ennen kuin joku tuli kertomaan vauvan sokereiden olleen niin matalat, että hän oli shokissa. Tunnin päästä teholle pääsystä sokerit oli saatu nousemaan 1.1. Huoli pienestä oli suuri. Ihmettelin suuresti, ettei vauvan verensokereita oltu mitattu aiemmin. Vähän ennen puolta yötä yöhoitaja tuli ja siirsi meidät synnyttäneiden osastolle perhehuoneeseen. Osastolla sain antibiootteja suoraan suoneen ja jäin pohtimaan kaikkea viime päivinä kokemaani. Tuntui tyhjältä. Vauva ei ollut enää masussa, mutta ei myöskään vieressä. Vaikka olin todella väsynyt, nukkumisesta ei tullut juuri mitään. Odotin vain aamua ja vauvan näkemistä. 
 
Siitä, mitä kaikkea olemme tämän jälkeen kokeneet tulen kirjoittamaan vielä erikseen. Jos, teistä lukijoista löytyy joku, joka on kokenut huonon synnytyskokemuksen, kuulisin mielelläni kokemuksianne. Tuntuu, että tämän asian kanssa on todella yksin ja vertaistukea on ollut vaikea löytää. 

Kokemuksia saa laittaa joko kommenttikenttään tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen yksipienielefantti@gmail.com

Seuraa minua
Instagram: jennajanikaa
Snapchat: jennajanikaaa
Facebook: Suloisia unelmia