torstai 15. toukokuuta 2014

Lapsettomuus miehen silmin

Tämä postaus on mieheltäni Jereltä. Hän on lupautunut kertomaan miltä lapsettomuus miehestä tuntuu. Postaus on toteutettu niin, että minä kyselin mieheltäni kysymyksiä ja hän vastasi niihin ja niiden pohjalta teksti on kirjoitettu. 

Reilu kaksi vuotta sitten me päätettiin Jennan kanssa alkaa yrittämään lasta. Ensimmäinen ajatukseni ehkäsyn pois jättämisestä oli pelko. Pelko isäksi tulemisesta ja toisesta ihmisestä huolehtimisesta. Kun raskaus ei ensimmäisinä yrityskuukausina alkanut, pelkäsin todella paljon, että minussa on jotain vikaa. Kun sperma-analyysn tulokset tuli postissa, olin huojentunut siitä, että minussa ei olut mitään vikaa. Seuraava huolenaiheeni oli, että onko lapsettomuutemme syy Jennassa ja jos on niin mikä on vikana. 

Ensimmäisen lapsettomuuspolilla käynnin jälkeen saimme diagnoosiksi, että Jennalla on monirakkulaiset munasarjat. Tämä tieto sai minut pelkäämään, että emme saa biologista lasta vaan joutuisimme adoptoimaan. Hoidot aloitettiin Clomifenillä, joka ei tuottanutkaan toivottua tulosta. Jenna joutui sen lisäksi pistämään itseensä Gonal-F piikkejä ja voittamaan piikkikammonsa. Tässä vaiheessa minun kävi Jennaa todella paljon sääliksi, koska piikkien laittaminen oli itkua ja huutoa. Olin varautunut siihen ettei ensimmäinen hoitokerta toimisi. Raskaus ei alkanut vielä seuraavankaan ovulaation induktion jälkeen, joka loi minulle vielä toivottovamman olon. Tämän jälkeen jopa pienten lasten näkeminen tuntui minusta pahalta - etenkin vauvojen. Nyt lasten näkeminen ei tunnu enää niin pahalta, koska olen hyväksynyt ettei lapsen saaminen ole niin yksinkertaista kuin uskoin sen olevan. 

Kaksi epäonnistunutta hoitokertaa, jotka toteutettiin Menopurilla, saivat minulle sellaisen olon, että Jennassa on jotain muutakin vikaa kuin monirakkulaiset munasarjat. Ensimmäiseen inseminaatioon mennessä toiveeni olivat korkeammalla, koska onnistumisprosentti oli suurempi. Pääsin vihdoinkin osallistumaan tähän lapsentekoprosessiin kunnolla, koska aikaisemmin vain Jenna oli käynyt ultrattavana ja söi erilaisia lääkkeitä. Nyt oli vihdoinkin minun vuoroni. Ensimmäinen inseminaatio päättyi kemialliseen raskauteen. Tämä loi minulle toivoa siitä, että saisimme oman biologisen lapsen ja emme joutuisi koeputkihedelmöitykseen. 

Huhtikuulle oli suunniteltu toinen inseminaatio, jota ei kuitenkaan tehty pääsiäisen takia ja Femarit eivät olleet toimineet, kuten olimme odottaneet. Tämä tuntui minusta hukkaan heitetyltä yrityskierrolta ja ajalta, koska tiesin ettei raskaus alkaisi kotiyhdynnöillä. Tässä toukokuussa meillä on edessä toinen inseminaatio, jonka toivon onnistuvan. Jos tämä inseminaatio ei onnistu, niin syksyllä edessä on koeputkihedelmöitys. Minua tämä harmittaa, koska jos inseminaatiolla on pienikin mahdollisuus onnistua jatkaisin tätä, koska tämä on vähemmän kivuliasta Jennalle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi ♥